”Jussi kasvoi keskellä pakokaasuja”, kuului paikallislehden luonnehdinta minusta vuosia sitten.

Luonnehdinta ei välttämättä ole erityisen mairitteleva ja kaveritkin ovat tuosta joskus jaksaneet muistuttaa, mutta onhan se kiistatta melkoisen kuvaava. Vuosina 1989 – 2014 nimittäin olin, elin ja hengitin ralliautoilua oikein tosissaan. Tavoite oli selvä: minusta piti tulla ammattilainen.

No, ei tullut. Ei ainakaan ralliautoilussa.

Corollat, Imprezat ja Evot, hikiset varustekassit ja reissuelämä vaihtuivat avioliittoon, rivitalokolmioon ja farmariautoon. Runttasin ajohanskat rautanaulalla seinään, ja päätin käydä koulut loppuun ja keskittyä työelämään. Nuoresta ja nälkäisestä alkoi pikkuhiljaa muovautua vanha ja janoinen.

Uran toisessa kilpailussa 16-vuotiaana Toivakassa 2005. Kuva: Jani Kekoni

Autot ja tekniikka eivät kuitenkaan häviä koskaan mielestä eivätkä etenkään sydämestä, joten jotain oli keksittävä rallin tilalle. Päätin isäni jalanjäljissä ostaa vanhan Alfa Romeon, jonka paikoin epätoivoisestakin parsimisesta raportoin tässä blogissa. Tästä blogista on tulossa todella, todella pitkä. 

”Pientä laittoa, aito italialainen klassikko. CD-soitin ja kahdet renkaat”

Lisäksi luvassa on (ainakin omasta mielestäni) kuolemattomia rallimuisteloita kuvin ja sanoin, asiaa autoista ja moottoriurheilusta yleisesti sekä sekalaisia havaintoja kohta kolmekymppisen miehen elämästä.

Siis ei muuta kuin benzina nelle vene eli bensaa suonissa eteenpäin!

Pipomuotia 2008 Ruotsin MM-rallista. Kuva: wrc.com

Suomen MM-rallissa heti kuumimman kärjen tuntumassa lähtönumerolla 154. Maalissa kuitenkin hitaasti kiiruhtaen uran ensimmäiset ja ainoat MM-pisteet omassa luokassamme!

Ranteet loppuvat tällä kertaa Kouvolassa 2012. Kuva: Jani Kekoni

Hämähäkki ojan reunalla. Ei se ollut kaunis, mutta jäi mieleen! Kuva: Risto Syrjälä

Totesin otsikon mukaisesti uhmakkaasti teini-ikäisenä, vannoutuneena japanilaisten autojen ystävänä. Vanhat ja kulmikkaat Alfa Romeot olivat mielestäni vain vanhojen setien erikoisuuksia, outoja yrityksiä hankkia aikamatka takaisin omaan nuoruuteensa. Ei tullut kuuloonkaan, että omaan autotalliin moista koskaan sovitettaisiin.

Isäni sai lähes 30 vuotta sitten liikeidean, jossa hän päätti perustaa autokorjaamon. Autokorjaamo erikoistui juurikin Alfa Romeoihin, joita oli tuohon aikaan Suomessa vain jokunen sata kappaletta. Korjaamo sijaitsi Korpjärvellä eli nimensä mukaisesti paikassa, johon on lähimmältä kestopäällystetieltä matkaa toistakymmentä kilometriä. Eikö kuulostakin ihan helvetin hyvältä liikeidealta?

Rallihommien hiivuttua reilu vuosi sitten alkoi mieleeni hiipiä hiljalleen ajatus harrasteautosta, sillä syntynyt aikatyhjiöhän oli ehdottomasti täytettävä jollakin kehittävällä harrastuksella. Kotitilalla sattui samaan aikaan olemaan kunnostettava useampi Alfa Romeo, jotka alkoivat hämmennyksekseni näyttää sittenkin kiinnostavilta ja tyylikkäiltä kesäautoilta. Ja ei aikaakaan, kun huomasin pihaan kulkeutuneen yhden ylimääräisen yksilön, josta tuli oma harrasteautoni. Vuoden 1975 GT 1600 Juniorista tulee luonnollisesti punainen. Pakenevan hiusrajan lisäksi olin siis nyt perinyt isältäni myös höperyyden Alfa Romeoihin.

Viime kesänä purimme tämän komistuksen tyhjäksi, jota seurasi hiekkapuhallus ja koritöiden aloittaminen. Sadan työtunnin jälkeen tilanne näkyy seuraavassa kuvassa. Vähemmänkin autoja laitellut pystyy siitä päättelemään, että hieman pitäisi vielä pyristellä ennen kuin tällä kierretään Saimaata. Projektin etenemisestä kirjoittelen kuulumisia tähän blogiin, mutta luvassa ei ole verta, hikeä tai kyyneleitä, vaan stressivapaata harrastamista. Ihan niin kuin se oli sen rallihommankin kanssa…

Kun ralli ja musiikki yhdistetään, minulle itselleni tulee ensimmäisenä mieleen Kake Randelinin musiikkivideo hittikappaleestaan Tilipäivä koittaa. Biisin soidessa taustalla Kake käskyttää vanhaa välikoppaescorttia soratiellä ajovarusteisiin sonnustautuneena, todennäköisesti myös tankillisen bensaa ostaneena.

Kake on Kake ja arvostelun yläpuolella, mutta samankaltaiseen lopputulokseen päädyimme mekin tarkalleen kymmenen vuotta sitten. Tuolloin elettiin vuotta 2007, ja mietiskelimme pienen sisäpiirin kesken erilaisia vaihtoehtoja rahoittaa rakasta ralliharrastusta. Kaverini – kutsuttakoon häntä tässä yhteydessä koodinimellä Stefa – sai siinä sitten idean, että jos tehtäisiin semmoinen ralliaiheinen musiikkivideo. Ei ehkä kultakaivos, mutta saisihan sillä onnistuessaan julkisuutta. Ja koska meillä oli ralliauto ja VHS-kasettikamera, hommahan olisi ihan helppo! Onneksi Stefalla oli tässä kohtaa muutakin tietoa: paikallinen rockylpeys Osmo’s Cosmos oli nimittäin ottanut ohjelmistoonsa Baddingin legendaarisen Bensaa suonissa -kappaleen, joka kaipasi vielä nimelleen sopivaa musiikkivideota.

Erään junamatkan aikana kohti Lahtea Stefa sitten esitti idean Osmojen toiselle puuhamiehelle Pete Kiisselille. Petestä idea kuulosti sen verran hölmöltä, että se tuli ehdottomasti toteuttaa. Pian pidimme lyhyen palaverin kotitilallamme videon kuvauksista, ja samalla Pete kertoi kysäisevänsä Juha Kankkusta mukaan pieneen sivuosaan. Alun perin Pete oli viritellyt yhteistyötä juuri Kankkusen kanssa videon kuvaamisesta. Omasta mielestäni oli varsin kohtuullista, että nelinkertainen maailmanmestari syrjäytettiin tällaisen rallisprintkurkon toimesta sivuosaan.

Videon käsikirjoitus oli tarkkaan harkittu ja äärimmilleen hiottu: Pete sekä Ville Soininen raapustivat käsikirjoituksen ruutuvihkoon ranskalaisilla viivoilla kahvitauollaan. Rekvisiitasta maininnan arvoisia ovat ”stunttinuket”, eli muovinuket, joiden tehtävänä oli esittää bändin jäseniä. Kyseessä eivät olleet ihan mitkä tahansa nuket, nämä oli nimittäin hankittu aikuisviihdekaupasta. Nukkeja ei kukaan tosin kehdannut tilata, kunnes bändin basisti Jussi Honka ilmoitti hoitavansa homman mielellään. Basisti on basisti.

Heinäkuisena lauantaiaamuna starttasimme videon kuvaukset, ja odottelin kotipihallamme että näinköhän Kankkusen Juha ihan oikeasti saapuu videon kuvauksiin. Kyllä tuli, ja mukana tulivat vielä kartanlukijat Seppo Harjanne ja Juha Repo. Kertalaakista kotipihallamme oli melkoinen palanen ralliautoilun historiaa. Seisoin pihalla suu auki ja tuijotin vierailijoita suolapatsaana. Juha Kankkunen on ollut itselleni henkilökohtaisesti se kaikkein kovin suomalainen ralliautoilija, viikset ja sikarit. Elävä legenda, jonka aktiivivuosista ei tuohon aikaan ollut vielä kulunut kovin pitkään. Esittelimme isäni kanssa Juhalle sen aikaista ralliautoani, ja tuntui kieltämättä aika hienolta Juhan sovittaessa autoni istuinta. 

Videon kuvaukset aloitettiin loppukohtauksesta, jossa rallivieraamme seisovat erikoiskokeen maalissa esittäen ajanottomiehiä. Oma kuumotukseni ei helpottanut yhtään, sillä rooliini kuului ajaa kotipihaan tuova kurvi ralliautollani mahdollisimman näyttävästi maalilipun ohitse. ”Annat tulla vaan täysillä poika, jos tulee kiviä niin kyllä me väistelemme”, huusi Kankkunen viimeiset ohjeensa. Anna tulla täysillä poika – hyvä se nyt on huudella kun jännittää niin saatanasti! Kavereilla oli suunnilleen enemmän maailmanmestaruuksia kuin itselläni oli ikää, ja nyt piti sitten antaa tyylinäyte. Kaikki meni onneksi hyvin, en mokannut. Koskaan ei ole tosin jännittänyt niin paljoa ajaa omaan kotipihaansa.

Kuvasimme videota pääosin kotipaikkamme viereisellä kylätiellä, jossa riitti ohikulkijoilla hämmästeltävää. Rokkareiden, bändin bussin ja ralliauton lisäksi kuvauskalustoon oli valjastettu riittävän korkeutensa vuoksi mökkinaapurimme Volvo Laplander, tarkemmin sanottuna Ruotsin armeijan miehistökuljetusajoneuvo. Ajoneuvolla ei tiettävästi ole rintamahistoriaa Ruotsin viimeisimmistä sodista. Kuvausten aikana tie oli välillä suljettuna, mutta pääosin se pidettiin vapaana yleiselle liikenteelle. Letkan ensimmäisenä seisoi miehistökuljetusajoneuvo, jota seurasi höyryävä keikkabussi ja viimeisenä ralliauto, johon sulloutui viisi kappaletta rokkareita esiintymisasuissaan. Seisoin itse ralliauton vierellä ajohaalareissa ja kypärä päässäni, kun viereen lipui vanhempi pariskunta Opel Corsallaan. Herra ja rouva olivat ohittaneet muun letkan, ja viimeinen näkymä meni sitten yli hilseen: ”Kaikkia perkeleen hulluja täällä pyörii”, kuului papan arvio kypäränikin lävitse.

Vaikka käsikirjoitus oli kiistatta vaativa, videon kuvaukset sujuivat melko ongelmitta ja nopeasti. Corolla tottakai hajosi kertaalleen, vaihdelaatikon kappaleita löytyy vieläkin lähimetsiköstä tapauksen muistoa kunnioittaen. Kuvausten loputtua annoin tietysti bändin pojille kyydit tiellä, ja ongelmitta ei tästäkään selvitty. Ville Soinen ilmoitti autoon kavutessaan, että häntä sitten pelottaa aivan perhanasti kyydissä. Eipä mitään, nyt olet sitten oikeassa paikassa. Kuinka ollakaan kaasun palautusjousi irtosi juuri Villen kyydin aikana (lue kaasu hirtti pohjaan), ja sitten kynnettiin oikein huolella ojan pohjia pitkin. Auton palautuessa tielle kysyi Ville naama valkoisena ”onkos tämä aina tällaista?” Kyllä, aivan normaalia. Tilanteesta selvisimme täysin tuurilla. Ville oli muutenkin kuvausten törmäysnukke, sillä loppukohtauksessa tapahtuva Seppo Harjanteen katkeaminen nauruun on täysin aito: Ville nyrjäyttää nilkkansa juostessaan korkeakorkoisilla kengillään alamäkeen, ja mikäänhän ei naurata niin paljoa kuin kaatuva rokkari.

Bensaa Suonissa 2007: Ylhäältä vasemmalta Marko Siira, Seppo Harjanne, Juha Repo, Jussi Tiippana, Juha Kankkunen, Jussi Honka, Pete Kiisseli, Jaska Miikki, Matti Kähkönen ja Ville Soininen. Tämä ja edelliset kuvat: Göran Siitonen

Valmistuttuaan musiikkivideosta tuotettiin Bensaa Suonissa -dvd, jonka julkistustilaisuus oli paikallisessa yökerhossa. Lisäksi video löysi tiensä Osmo’s Cosmoksen keikoille, Youtubeen ja pyöripä se aikanaan jopa MTV3 MAXillakin. Tällä hetkellä Youtubessa sillä on lähes 350 000 katselukertaa. Jälkikäteen ajateltuna hassuttelumielessä kuvatulla videolla oli itselleni suuri merkitys, tuottihan se tärkeitä henkilökontakteja ralliautoilun kannalta sekä tarinoita joita ei kehtaa edes tässä blogissa mainita. Lopputuloksen voi todeta alta: