Imatralta Mansaarelle

Vuoksi on vielä muutaman viikon hiljaa, kunnes Imatranajo ja moottoripyörät valtaavat äänimaailman.  Imatraa ennen ajetaan kuitenkin myös eräs toinen katuratakilpailu, legendaarinen Isle Of Man, TT. Tämä kisa jos joku herättää kunnioitusta, sillä moottoripyörien vauhti suhteutettuna katurataan ja sen olosuhteisiin on aivan sairasta. Pelkkä syvä kunnioitus Mansaarella kisaavia kuljettajia kohtaan on hyvin lievä ilmaisu.

Heidän on pakko olla täysin hulluja. Mitä niillä liikkuu päässä?

Tätä pohdintaa on jatkunut jo useamman vuoden, joten nyt on aika hankkia vastauksia. Sopiva vastaaja löytyy lähes kotikulmiltani, eli Imatralta. Tulevalla tentattavani on kilpaillut Mansaarella kahteen kertaan, vuosina 2013 ja 2014.

Soitan ratamoottoripyöräilijä Juha Kalliolle ja aion selvittää, onko mies hullu.

MIKSI?

Juha Kallio, mikä pahuus pakottaa ihmisen ajamaan kilpaa moottoripyörällä Mansaarelle?

Katsoimme videolta Mansaaren rataa yhdessä Tuukka Korhosen kanssa vuonna 2007, jonka jälkeen Tuukka ajoi siellä ennen minua kilpaa. Siitä ajatus oikeastaan lähti ensimmäisen kerran liikkeelle. Vuonna 2012 olin kiertänyt jo pitkään ratakisoja ja SM-sarjaa, ja se peruskuvio alkoi suoraan sanottuna tympiä. Piti keksiä jotain uutta ja mielenkiintoista, ja siinä kohtaa Mansaari tuli mukaan kuvioon. Tiesin, että siitä kisasta saa fiiliksiä ja rata on varmasti hieno.

Mansaaren kilpailu ei varsinaisesti ole ollut Suomessa suuren yleisön tiedossa ennen kuin sosiaalisen median myötä videomateriaalia alkoi levitä hiljalleen ympäri maailmaa.  Julkisuus ja ihailu eivät varmastikaan olleet ne asiat, miksi halusit ajaa juuri Mansaarella?

Kisastahan ei vielä tovi sitten puhuttu juuri ollenkaan, täällä sen tiesivät kovimmat moottoripyörä- ja moottoriurheiluaktiivit. Juuri videoiden myötä kisa alkoi levitä suurempaan tietoisuuteen. Nykyisin sille tahdotaan antaa aika usein puheissa iso merkitys, vähän niin kuin maalataan elämää ja kuolemaa vierekkäin, mutta en minä mennyt sinne niiden takia tai hakemaan sankarin viittaa tai ison yleisön hyväksyntää. Menin sinne nauttimaan hienosta radasta ja tapahtumasta, josta olin kuullut paljon juttuja. Menin sinne ajamaan kilpaa ja haastamaan ennen kaikkea itseäni, että pystyn sen kisan ajamaan lävitse ja vielä pärjäämään.

VALMISTAUTUMINEN

Kyseiseen kisaanhan ei voi vain ilmaantua paikalle, ajaa ja lähteä kotiin. Miten kisaan valmistaudutaan etukäteen?

Ensimmäisenä vuonna 2013 selvittelin tiimejä, ja pääsin sopimukseen brittiläisen JHS-Suzukin kanssa. Menimme Birminghamiin, jossa oli oikein perinteinen brittiläinen talli: sellainen peltihökkeli, joka oli pirun kylmä. Tiimi ja kalusto näyttivät kyllä hyvälle. Sönkkäsin tankero-englannilla sen minkä osasin, ja asiat saatiin sovittua. Jatkoimme kaverini kanssa Birminghamista matkaa Mansaarelle ja silloin ei oikein ollut mitään hajua mistään. Ei minulla ollut edes luottokorttia, vain käteistä, ja alkoi pikkuhiljaa valjeta, että tästähän ei nyt oikein hyvä heilu. Sain kuitenkin vuokrattua vuokra-auton ja pääsin tutustumaan rataan.

Tutustuimme rataan ja kulttuuriin pari päivää, ja seuraava episodi oli sitten vuorossa paluumatkan aamulla. Hotellin aamupalalla kaverini kysyi, että moneltako se paluulento lähti. Siinä kohtaa katsoin kelloa ja totesin että ”nyt”. Jollain ilveellä selvisimme Englannin puolelle, josta sitten soitto isälle, että nyt tarvittaisiin vähän apua, että päästään kotiin. Kyllähän isä oli siinä hiukan ”voi saatanan teidän kanssa”, mutta lopulta lento löytyi ja pääsimme kotiin.

PAINI- JA VIDEOSULKEISET

Seuraavana vuonna 2014 olin erittäin paljon valmiimpi kisaan. Suvannon Mikko Imatralta teki minulle treeniohjelman ruokavalioineen ja hän piti isällisesti huolta siitä, että myös toteutin sitä. Sain kyllä palautetta, jos Mikko jostain aisti että kaveri luistaa hommista. Periaatteena oli, että jos jotain tehdään, niin tehdään se kunnolla. Painin ja kuntoilin, ja olin kyllä hyvässä kunnossa. Opettelin sitä rataa puoli vuotta käytännössä päivittäin, joukossa saattoi olla joitain päiviä, jolloin en rataa opetellut, mutta toisena päivänä katsoin sitä useita tunteja. Siihen aikaan sain energiaa siitä, että en ajatellut elämää yhtään TT:tä pidemmälle, vaan keskityin vain kisaan.

Kaikki ihmiset eivät varmastikaan antaneet varauksetonta tukeaan kisamatkallesi?

Eivät todellakaan. Kyllä se keskustelu oli sellaista jatkuvaa jahkaamista, ”onko järkevää”, ”menet itsesi sinne tapattamaan” ja niin edelleen. Olo oli välillä kuin vakavasti sairaalla, jolle pidetään jatkuvasti viimeisiä jäähyväisiä. Ihmisiä kuolee joka paikassa, ihan yhtä lailla se voi tapahtua tuossa kuutostiellä ilman omaa syytä tai virhettä. Ei siellä ajaminen ja vaarallisuus tuntunut minulle itselleni mitenkään erityisen pahalta, ja sitä saikin hyvin usein perustella, että menen sinne ajamaan hienoa rataa ja hienoa kilpailua.

Eivät sitä asiaa kaikki ymmärtäneet, eikä toki tarvitsekaan. Sinne saarelle mennään ajamaan kilpaa, ja nauttimaan elämästä. Eikö se ole sitten ihan sama olla joku polkupyöräkauppias, ja kuolla hiljaa pois? Jokainen sinne menevä tietää riskin, ja on sinut sen asian kanssa.

RAHA

Moottoriurheilua ei voi sivuuttaa ilman että puhutaan rahasta. Mansaarellakaan pyörät eivät liiku ilman rahan liikkumista. Millaisista panostuksista puhutaan ja miten raha vaikutti niinä kahtena vuotena, jolloin sinä ajoit Mansaarella?

Kisahan on siitä erikoinen, että siellä ajaa kärjessä pieni joukko täysammattilaisia, joista parhaimmat tienaavat arvioilta 200 000 puntaa kisaviikosta. Sitten on iso joukko amatöörejä ja lopulta myös todella pienellä budjetilla kisan suorittavia kuskeja.

Omalla kohdallani raha on ollut aina tiukassa. Ensimmäisenä vuonna maksut tiimille olivat myöhässä ja lopulta ne sitten ilmoittivat, että ajopaikka on annettu toiselle. Etsin kisajärjestäjän avulla toisen tiimin, jonka tarjous oli 40 % kalliimpi kuin alkuperäinen ajopaikka olisi maksanut. Ajattelin silti, että saarelle mennään ja sain sen rahan lopulta yhteistyökumppaneilta kasalle. Vielä lentokentällä koko homman päälle kuitenkin laskeutui synkkiä pilviä. Nostin tiimin vaatimaa käteismaksua varten rahat vaihtopisteeltä, mutta tajusin pian, että vaihtokurssi oli ollut niin surkea, ettei minulla ole riittävää määrää rahaa. Juoksin takaisin ja sain kuittia vastaan vaihdettua punnat euroiksi. Lopulta tiimipäällikkö sanoi, että kyllä hänelle eurotkin sitten kelpaavat, ja sain ajopaikan maksettua.

Toisena vuonna tilanne ei ollut juurikaan parempi, raha oli taas tiukassa. Silloin asuin käytännössä kuukauden kuorma-autossa ja rahaa ei ollut penniäkään. Ajoin lopulta sen saman kuorma-auton Suomeen ja sovittelin maksuja sillä keikalla. Budjetti on aina ollut tiukka, eikä ilman ymmärtäviä tiimipäälliköitä ajaminen varmasti olisi ollut mahdollista.

RATA JA JÄNNITYS

Olen katsonut itse pyörän kyydistä onboard-materiaaleja kymmeniä ellei satoja kertoja. John McGuinness, Guy Martin ja Cameron Donald syöttävät niissä saarta ympäri. Omaan järkeen ei vain mahdu, miten ihmeessä sitä vauhtia voi ajaa, ja vielä noin pitkään? Vauhti näyttää suoraan sanottuna sairaalle.

Kun ensimmäisen kerran ajoin saarella rataa vuonna 2013 vuokra-autolla, oli myös minulla sellainen tunne että ”ei helvetti, nyt on synkkä mesta”. Minulla oli paikallinen kaveri kyydissä, joka oli ajanut kisan useampaan kertaan. Hän kysyi aina välillä että mitä luulet, millä vaihteella mennään ja paljon on kyytiä? Heitin, että olisiko tässä kolmonen ja 120 km/h, ja siinä kohtaa kaveri hieman hymähti vieressä. Totuus oli, että kuutonen silmässä ja vauhtia vähän vajaa 200 km/h.  Ensimmäistä kertaa aloin miettiä, että mihin sitä on oikein tullut lähdettyä.

Käytännössä heti startista on Bray Hill -niminen paikka, jota olin katsonut videolta todella paljon. Kun tulin paikkaan ensimmäistä kertaa, en voinut uskoa sitä samaksi kohteeksi, kyllä se niin erilaiselta näytti. Siihen kilpailureittiin tutustuessa huomaa myös väkisin niitä ristejä tien varrella, ja onhan niitä siellä paljon. Siitä viimeistään mieli tajuaa, että nyt olisi keskityttävä ja otettava tämä homma tosissaan.

Kun kerran videot ja todellisuus ovat eri asia, kuinka opettelet radan ja teet päätöksen, millä nopeudella mikäkin paikka kestää mennä? Saarella ei voi kuitenkaan kokeilla, että kestääkö kuutosella ja todeta että ei kestänyt.

Oman harjoittelun lisäksi kilpailun järjestäjä pitää hyvää huolta newcomereista eli tulokkaista. Heille järjestetään koulutuskierroksia, joissa ajokouluttaja on paikalla kertomassa ja neuvomassa miten ajetaan. Järjestäjätkään kun eivät halua negatiivisia otsikoita.

Käytännössä vauhdin suhteuttaminen tapahtuu vaihteen avulla: katson millä vaihteella kurvi kestää mennä, onko se nelonen vai vitonen ja niin edelleen. Sillä pääsee riittävälle alueelle, josta sitten kokemuksen ja tuntuman karttuessa pystyy tarkentamaan vauhtia. Itse radan muistaminen tapahtuu hyvin pitkälti muistisääntöjen ja maamerkkien avulla. Keltaiselta täplältä alat kääntämään sisään, kuusi ja kuusi ja kiviaidalta vasen, rytky ja tolppa siitä oikealle.

Kun sitten ajaa rataa ympäri, tulee muistin tueksi vielä edessä aukeava maisema ja kaikki aistit. Ratahan kiertää pelloilla, vuoristossa, kylissä ja monessa eri ympäristössä, ja niissä on kaikissa esimerkiksi omat tuoksunsa. Jossain kohtaa rataa tuoksuu voimakkaasti valkosipuli, ja kun saapuu siihen paikkaan, niin se tuoksu auttaa muistia: seuraavaksi nypyn yli vasemmalle ja niin edelleen.

Ennen starttia jännitys on yleensä korkeimmillaan, ja mieleen hiipivät suurimmat pelkotilat ja epävarmuus. Kuulostaako tämä tutulle, tekisikö mieli juosta karkuun hetki ennen lähtöä?

Se kisaa edeltävä aika ja kisaviikko ovat itse asiassa aikamoista odottelua. Todellisuus alkaa iskeä tajuntaan tovi ennen starttia, mutta viimeistään lähtöjonossa. Kisaan lähdetään normaalisti numerojärjestyksessä, ja siinä omaa vuoroa odotellessa on aikaa ajatella. Lähtöjonossa näkee, kuinka kilpakumppanit starttaavat edellä ja katoavat ensimmäisen nypyn yli.

Mekaanikko on vielä tässä kohtaa mukana, mutta hetken päästä hän koputtaa olkaan, jättää viimeiset tsempit ja poistuu. Silloin tulee tunne, että nyt olen sitten aika yksin tässä maailmassa. Kun lähtöjonossa on edellä enää muutama pyörä, tekisi mieli todella jättää pyörä maahan ja juosta karkuun. Kun se oma vuoro lopulta koittaa, tunne on hurja, mutta se kaikkoaa kyllä nopeasti. Muistan, että minua jännitti vielä ensimmäisen nypyn päällä, mutta sitten kaikki epävarmuus kaikkosi. Sitä alkaa keskittyä ajamiseen ja adrenaliini pitää lopusta huolen. Sitten vain vedetään!

Se mistä harvemmin puhutaan, ovat mekaanikot. Jos Mansaari on kuljettajalle kova paikka, niin sitä se on myös mekaanikolle. Jokainen pyörää ruuvaava mekaanikko tietää, että jos tässä jää ketju tai ilmaruuvi löysälle, siitä ei hyvä heilu. Mekaanikon tulisi olla rauhallinen ja jopa hivenen huumorintajuinen, mikä luo ympärilleen hyvää fiilistä ja luottamusta. Jos se mekaanikko alkaa hermoilla, se tarttuu kyllä kuljettajaankin.

Minulla oli ensimmäisenä vuonna erinomainen, kokenut paikallinen mekaanikko. Meinasin vetää rajusti ulos vuoristossa, kun kypärän visiiri meni huuruun ja menin hetken sokkona. Selvisin siitä tuurilla ja kun mekaanikko kuuli asiasta, hän veti ihan hirveät kilarit: ”Saatanan idiootti! Tulet tänne Suomesta asti ja et edes hommaa kypärää, joka ei menisi huuruun!”. Hän ei puhunut mitään koko iltana, kunnes pyysin anteeksi ja pahoittelin hommaa. Hän teki työnsä tosissaan ja vaati sitä myös minulta.

FIILIS

Rallihommissa kokee joskus niitä hienoja tunteita, kun menee tien sisälaidasta ulkoreunaan, hyppää vähän vinottain ja juuri ja juuri kestää tiellä. Niistä tulee mieletön tsemppi ja suorastaan kuolematon tunne. Sillä erolla, että minulla on ollut auton kehikko ja turvakaaret ympärilläni ja tasaisesti satanen vähemmän vauhtia. Kerro, millaista on ajaa Mansaaren rataa ja millaisia hetkiä reitille mahtuu?

Kyllä me samoista asioista ja tuntemuksista puhumme. Nyt päästäänkin siihen asiaan, miksi sinne koko saarelle ylipäätänsä mennään. Minun pyöräni kulki noin 270 km/h, ja silloin oli kuutosvaihde päällä ja varvimittarissa reilut 14 000 kierrosta. Radalla on monia pitkiä suoria, joissa jalka hakee automaattisesti seiskavaihdetta. Se on raju tunne. Sitten tullaan notkoon, josta kääntyy loiva kurvi, joka pitäisi mennä nostamatta lävitse. Rata pomputtaa paikoitellen sen verran, että on otettava persettä 15 senttimetriä irti penkistä ja seisottava tapeilla. Kun on tehnyt päätöksen, että nyt ei muuten kahva höllää ja vedät jonkun paikan lävitse, olo on aika infernaalinen.

Toinen mieleenpainuva hetki on ensimmäisen kierroksen täyttyminen, se kun saavut kierrokselta ihmisten ja etenkin varikkomuurin eteen. Siinä ohiajaessa tulee ihan käsittämätön lataus, vähän sellainen näyttämisen halu sille omalle tiimille, että katsokaapa miten vedetään, tätä varten tänne on tultu. Siitä saa hienon lisätsempin uudelle, alkavalle kierrokselle.

Radallahan on paljon pieniä ja vähän suurempia kyliä, joiden kohdalla rata saattaa olla myös melko pomppuinen. Kirk Michaelin kylään tullessa kuulee, kuinka pyörien äänet kaikuvat talojen välissä. Ennen kylää haetaan linja kohdalleen, ja lähdetään polkemaan talojen väliin sisään. Pyörä pomputtaa, perse on taas reilusti irti tarakasta, mutta sinne on vain mentävä.

Miltä tuntuu nähdä ruutulippu?

Kun koko kisarupeaman viimeinen kierros on lopuillaan ja maalilinja häämöttää edessä, käy pään sisällä kuhina. Se on sekoitus suurta helpotusta, adrenaliinia, iloa ja kaikkea mahdollista. Tunne ei oikeastaan ole sellainen, että ”jäin henkiin”, vaan positiivinen ja iloinen siitä, että on voittanut sen radan. Päällimmäinen tunne on kuitenkin kerrasta tappiin ja sen tapin yli nostettu itseluottamus. Periaatteessa vaikka Mike Tyson kävelisi vastaan, niin tuntuu että sen jätkän voisi haastaa ja kävellä voittajana pois.

Saarelle mennään ajamaan kilpaa ja voittamaan itse rata. Kuitenkin kaikki tietävät vaarat, ja aivan vaarattomia eivät ole sinunkaan kilpailusi olleet?

Ensimmäisenä vuonna tiimikaverini kaatui pahasti, ja tiimi oli siitä asiasta huonolla mielellä. Sitten heti perään kaaduin itse. Tein vuoristo-osuudella virheen ja lensin piikkilangasta tehtyyn lammasaitaan. Olin hetken aikaa taju parkissa ja herätessäni tein nopean tilannekatsauksen: jalka näytti olevan hassusti, mutta varpaat liikkuivat, joten ajattelin että ei tässä pahasti käynyt.

Samalla kuulin kopterin äänen, ja pian lääkintähenkilökunta kirmasi pellon ylitse ja pisti minut paketissa kopteriin. Siinä makoillessa ajattelin, että okei, eipä ole ennen tullut oltua Mansaarella helikopterissa.

Ennen kisaa pidetyllä koulutuskierroksella meillä oli mukana eräs saksalainen kuski, Michael. Hän puhui tosi huonoa englantia, ja kun ohjaaja kysyi että miten Michael äskeinen paikka meni, hän heitti lonkalta että ”left?”. Kaikki tajusivat, ettei hän muista rataa, mutta kaveri itse vakuutti, että älkää pelätkö, hän muistaa. Kun makasin sitten helikopterikyydin jälkeen sairaalassa, kuulin tutun äänen verhon takaa. Raapaisin verhot sivuun, ja Michael makasi viereisellä punkalla jalka melko huonossa hapessa. Kysyin että ”no, unohditko?”, ja hän vastasi naureskellen ”Joo Juha, minä unohdin!”.

Mitä vaatii, että kyseisellä radalla pärjää? Pyörän säätö ja noin pitkän ja haastavan radan valloitus ei voi olla mikään lyhyen tähtäimen projekti?

Saarella pärjätäkseen pitää olla jo valmiiksi hyvällä tasolla Road Racingissä, pitkä kokemus siitä. Siihen rataan tarvitsee minun mielestäni vuosien opettelun, pikku hiljaa vain eteenpäin ja kokemusta lisää. Ei siellä voi vain päättää, että nyt alan vetämään. Kyllä sen vauhdin täytyy kasvaa pala palalta ja tulla luontaisen, hyvän tuntuman kautta. Tosi harvassa ovat ne kaverit, jotka ovat siellä jo muutaman vuoden jälkeen ruvenneet ajamaan kärjessä. Kokemuksen myötä kasvaa itseluottamus eli uskaltaa luottaa siihen, mitä muistaa. Sinne ei kuitenkaan voi mennä varpaita katselemaan, sillä aika äkkiä sinut sitten ohitetaan jo kierroksella ja suuret vauhtierot ovat myös iso riski.

Tässä vaiheessa on hyvä kumota eräs teoria: ei tarvitse olla hullu pärjätäkseen?

Kyllä hullulla TT-kuljettajalla on todella lyhyt ura. Se on varma. Jos radalla on epävarma, pitää ajaa sen mukaan. John McGuinness muistutti, että jos on yhtään epävarma siitä, mihin seuraava kääntyy, niin nosta kaasua. Se on ainut oikea ratkaisu. Hän on voittanut siinä kisassa 24 kertaa, eikä ole kaatunut kertaakaan, joten uskoisin hänen tietävän mistä puhuu.

PALUU ARKEEN

Kun kaksi viikkoa on silkkaa testosteronin ja adrenaliinin ilotulitusta, kuinka siitä palautuu normaaliin arkeen?

Vaihtelevasti. Toisena vuonna ajoin tiimin kuorma-auton takaisin Suomeen ja sovittelin sillä kisamaksuja. Helsingissä menin junalla kotiin, taskussa 25 euroa rahaa. Siinä oli käytännössä kaikki, mitä minulla oli. Kävin vielä kuluttamassa nekin viimeiset rahat kaverin kanssa kiinalaisessa ravintolassa.

Makasin kämpilläni sängyssä selälläni ja mietin tilannetta: makaan tässä perse auki, eikä rahaa tule mistään. Mutta kolme päivää sitten tilanne oli aivan toinen. Mansaarella tuntuu kuin jalat olisivat koko ajan viisi senttiä irti maasta. Siinä on yksi iso syy, miksi sinne menee ja osallistuu kisaan. Ei sellaisia tunteita saa arkielämästä yhtään mistään.

Imatranajolla ja Mansaarella on sinun kohdallasi myös syvempi yhteys, sillä idea Imatran katuradalla ajamiseen syntyi juuri Mansaarella. Mitä siellä käytännössä tapahtui ja miten asia eteni?

Ensimmäisellä reissullani olimme vierailemassa kisasta kertovassa museossa ja museon isäntä oli luonnollisesti kova katuratamies. Kun hän kuuli meidän olevan Imatralta, oli seuraava kysymys tietysti, että ajetaanhan Imatralla vielä kilpaa. Siitä se ajatus ensimmäisen kerran lähti. Kisan antamissa huuruissa idea vielä voimistui, että kyllähän tänne Imatrallekin on pakko saada katuratakilpailu jälleen henkiin.

Piirtelin luonnoksia Google Mapsin avulla, ja autoin kerhoa ennakkotöissä ja turvallisuusasioissa. Ihmisillä oli paljon ennakkoasenteita, että johonkin tämä asia kuitenkin stoppaa, joku valittaa aina. Mielestäni on tyhmää olla yrittämättä. Jos joku homma ei onnistu ja joutuu palaamaan lähtöpisteeseen, ei se tarkoita, että kaikki olisi mennyt pieleen vaan päinvastoin.

Imatran kaupungilla, moottorikerholla ja virkamiehillä oli iso halu saada tämä kisa henkiin, ja siksi siinä tavoitteessa onnistuimmekin. IRRC-sarjan osalta natsasi vielä kattojärjestönkin kanssa, he antoivat radalle hyväksynnän ja asiat alkoivat toden teolla edetä.

Vuonna 2019 Imatranajo järjestetään jo neljättä kertaa IRRC-sarjan osakilpailuna, joten Imatralaiset voivat olla siitä ylpeitä. Kiitos haastattelusta ja tavataan Imatralla!

 

Juha Kallio Facebook

Kuvat: Peter Guld ja Antti Jääskeläinen

5 Kommentit

  1. Reijo Näränen

    270km/h

    Vastaa
  2. JHeikkeri

    Yeah. Katuratakisat ovat hienointa (ja traagisinta) urheilua mitä tiedän. Kipinä niihin syttyi jo 4-vuotiaana Imatran ajoissa vuonna 1970. Sen jälkeen on tullut käytyä Manner-Euroopassa, Mansaarella ja Pohjois-Irlannissa lukuisia kertoja kilpailuja seuraamassa. Muistakaa kuitenkin, Mansaari on vain yksi saari, niinkuin nimikin kertoo, Isle of Man. Ei Mansaaret tai Isles (Islands) of Man.

    Pahoittelut, mutta otsikon Mansaarille pisti silmään. Juhan haastattelu sitä vastoin oli mahtava. Kiitos siitä.

    Vastaa
    • Jussi Tiippana

      Morjens! Olet aivan oikeassa, muokattu 😉 Kiitos kommenteista, jos olisi mahdollista, niin olisimme varmaan vieläkin Juhan kanssa keskustelemassa tuosta kisasta.

      Vastaa
  3. Marko Rättö

    Kyllä Juha asiaa puhuu. Rakastuin katurataajoon ensimetristä lähtien ja meinaan jatkaa sitä. Kaikkea on sattunut mutta kuuluu lajiin. Mitä enemmän pomppuja ja hyppyjä siitä kuski saa virtaa menemiseen.

    Vastaa
    • Jussi Tiippana

      Se on varmasti näin! Harmittaa kun en saanut Juhasta kuvaa, kun hän otti vielä viisi vuotta kisan jälkeenkin muna-asentoa kahvilan penkissä ja haki varpaalla sitä mainittua seiskavaihdetta 😉 Tsemppiä Marko kesän kisoihin! – Jussi

      Vastaa

Vastaa käyttäjälle Jussi Tiippana Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *