P*ska reissu osa 5: Keskeytin kerran Keravalla

Jos joku jaksaa selata taaksepäin, voisi luulla, että en ole kilpaurallani tehnytkään muita kuin paskoja reissuja. Joukkoon mahtuu toki jokunen ihan onnistunutkin keikka, mutta perisuomalaiseen tapaan on parempi olla muistelematta mitään positiivista. Seuraavassa artikkelissa on periaatteessa molempia: positiivinen ja onnistunut kilpailun alku, mutta loppu on perinteisempää p*skaa. Jos joku on joskus pohtinut, miltä tuntuu keskeyttää ihan mukiinmenevältä sijoitukselta kilpailu, voi lukea vastauksen alta.

SM-Talotekniikka Ralli Keravalla 2012

Kilpailu, jossa minulla kulkee. Isku on päällä kuin sulhaspojalla hääyönä, ja olemme yleiskilpailussa toisena reilut 15 sekuntia Esapekka Lappia perässä. Voittoon ei vauhti riitä, mutta toinen sija näyttäisi olevan mahdollinen ilman suurempia virheitä ja ilman kolmantena olevan Joni Nikon täydellistä suonenvetoa. Aurinko paistaa, linnut laulavat ja niin edelleen. Ralli on kivaa.

Ajamme kahdeksatta erikoiskoetta, jonka puolivälissä on asfalttiristeys ja lyhyt suoranpätkä asfaltilla. Niittaan mitsun luisuun risteykseen, kumipuslat natisevat hetken mutta välittömästi pienen keinumisen jälkeen singahdamme asfalttisuoraa alaspäin. Kakkonen, kolmonen, nelonen, vitonen. Tämä kannattaa lukea mielessään samalla äänellä kuin tässä Rampen ja Naukkiksen sketsissä. Suoran päässä oleva risteys alkaa lähestyä, joten on aika jarruttaa. Poljin on tapansa mukaan hieman tunnottoman oloinen, mutta hetken painamisen jälkeen liukutappijarrut reagoivat kuljettajan pyyntöön. Sitten se kuuluu:

*naps, tshiiiiiih*

Ja ei, se ei valitettavasti ollut keskiolut, vaan jarruletku. Joka meni juuri poikki.

Samalla tuntuma hieman pintakovasta jarrupolkimesta on kaunis muisto vain, kun se kolahtaa rintapeltiin kuin Titanic Atlantin pohjaan. Vauhti ei hiljene enää yhtään, vaan päivänastoin tuntuu että panssarivaunumainen mitsu ei ole koskaan kiihtynyt näin lujaa. Risteyksen kohdalla kartanlukija Arpiainen huomauttaa, että tästä pitäisi kääntyä oikealle. No älä hitossa?! Ainoa pieni ongelma on se, että meillä on vauhtia noin 140 kilometriä tunnissa.

Ajamme luotisuoraan sulkusiiman lävitse, ja noin 200 metrin päässä siitä minne meidän piti kääntyä, auto viimein pysähtyy. Katsojien autoja on molemmin puolin tietä, me seisomme niiden välissä kypärät päässä ja vyöt kireällä. Olemme yhtä oikeassa paikassa kuin kansallissosialisti Punaisella torilla.

Jarrupoljin on edelleen pohjassa kuin uhmaikäinen lapsi kaupan lattialla ilmoittaen, että enpä tottele sinua, tympeä ihminen. Kömyän autosta ulos, ja muutaman minuutin tutkimisen jälkeen vika on selvillä: vasen takajarruletku on katkennut ja rippeet siitä ovat pyörännavan ja vanteen välissä. Samalla järjestysmiesten virkaa hoitava vanha eläkeläispariskunta saapuu paikalle naama ja hiukset valkoisena parantamaan mielialaani:

– Poika! Mitenkä sinä tänne nyt ajoit?

Juuri tämän kysymyksen halusinkin kuulla!

– Meni jarruletku poikki, niin ei pysähtynyt.

– Kyllä on niiin maaaliman kamalaa tämmöinen, tuossa muutama minuutti sitten seisoi linja-auto poikittain risteyksessä, sinne kun olisitte alle sukeltaneet, niin olisitte päätä lyhyempiä!

Mummo ampuu kovilla, ajattelen. Luon silmäyksen vieressä seisovaan Arpiaiseen. Itse vielä kärsisin päänmitan lyhenemisen, mutta minua jo valmiiksi päätä lyhkäisempi Henkka näyttää siltä, että ei tingi oman varren pituudestaan enää tuumaakaan. Karistelen viikatemiehen olkapäiltäni, ja alan parsia autoa sen verran kasalle, että pääsemme aloittamaan ratkiriemukkaan kotimatkan. Poltan näppini muutaman kerran tulikuumaan jarrulevyyn, ja alamme taas olla tilanteessa, että rupeaa niin sanotusti harmittamaan. Kaiken hyvän päälle hävettää jo valmiiksi keksiä selityksiä, minkähän takia juuri meidän vehkeet ovat taas hajonneena tien laidassa.

Projektini aikana viereeni on kävellyt arviolta 20-vuotias amisviiksi, jonka läsnäolon paljastaa sieraimiini leijuva hien ja vanhan viinan haju. Kaveri työntää päänsä pyöräkoteloon ja keskeyttää puuhasteluni. Mitähän asiaa sinulla nyt mahtaa olla?

– Eisshhaaatnhna kathotiin jätkhien kanssa etthä vanha Sierrakhi pysähtyy paremmin ku tällähne mitsu ähähähähäähhää!!

Tämän syvällisen pohdinnan jälkeen amisviiksi poistuu paikalta, ja pohdin että pystyisikö kyseisen henkilön ohutsuolella tulppaamaan vuotavan jarruletkuni. Tuntuu, että ei ole sellaista keskeytyspaikkaa, missä saisi olla kyseisiltä neroilta rauhassa.

 

Tässä kaikki sujuu, vaikka naaman ilme on kuin sillä somejulkkiskissalla. Kuva: Niko Lindholm/Nutspix

Lopulta letku on tulpattu, ja Arpiainen ehdottaa, että käydään mäen päällä olevalla kioskilla syömässä makkarat. Mieli on sen verran maassa, että reilusti jauhoinen rallimakkara ei sitä ainakaan laske. Marsimme sinisissä ajohaalareissa ylämäkeen, ja pieni poika katsoo haalareitamme kummissaan. On siinä isällä selittäminen, miksi smurffitkin kärsivät voimakkaasta depressiosta. Vastaamme kävelymatkalla arvioilta kahteensataan kysymykseen kaksisataa kertaa samalla vastauksella. Ei, ei ollut virhettä nuotissa tai liikaa vauhtia, vaan jarruletku katkesi. Kyllä, tiedän että erikoiskoe jatkui oikealle eikä suoraan. Kyllä, tiedän myös että jarruletku ei saisi katketa ja se pitäisi kiinnittää paremmin.Tiedän myös, että olisimme voineet rypeä kisan maaliin, mutta minua ei kiinnosta lähteä sarjan suhteen panoksettomassa kilpailussa rypemään sen pisimmän erikoiskokeen lisäksi kahta muuta pätkää lävitse puolijarruttomalla autolla.

Loputtomalta tuntuva matka makkarakioskille päättyy viimein, mutta laihoin tuloksin:

– Meiltä on kaasu ja makkarat loppu. Kahvia on, mutta ei ole siihen maitoa.

Ei auta edes koiranpennun katse, vaan kioskin täti pysyy tuimana.

Samalla vettä alkaa sataa ja lämpötila tippuu kymmenellä asteella. Linnut lentävät etelään, ja auran johtajalla on aivan selvästi nokassaan minun yleiskilpailun kakkospokaalini sekä S-ryhmän 40 euron lahjakortti. Olen varma, että linnut eivät enää laula, vaan raakkuvat meille ilkikurisesti.

Ralli on perseestä.

Ps. Kiitokset sillä kilpailijaparille, jonka VIP-teltassa saimme kahvia maidolla ja jauhelihakeittoa, jonka perunat osasivat puhua. Keittoa syödessäni perunat nimittäin kuiskasivat ”Ensi kauden Tunturiralli on ihan kohta, siellä sujuu sitten paremmin”.

Todellakin sujui.

”Levolle lasken luojani, armias ole…”

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *